The concept of rational suicide argues that suicide could be a rational choice, in certain circumstances. Such an argument faces criticism when there is an accompanying mental illness, as many view suicide as a symptom of mental illness rather than as a rational choice about one's life. More specifically, the rational suicide debate has mostly excluded individuals with schizophrenia, as it is widely seen as a disorder that impairs rational decision making. This paper aims to examine the concept of rational (...) suicide in schizophrenia: Could it be possible that some acts of suicide are driven from a rational choice by patients suffering from schizophrenia? This paper does not include discussions related to physician-assisted dying in schizophrenia. (shrink)

Artikkeli käsittelee Saul Kripken Ludwig Wittgensteinin myöhemmistä töistä koostamaa merkityskeptistä haastetta, erityisesti niin kutsuttua äärellisyyden ongelmaa. Pääargumentti on, että skeptisen haasteen pääasiallinen vastaaja, semanttinen dispositionalismi, ei uusimmistakaan yrityksistä huolimatta ole kyennyt ratkaisemaan äärettömyyden ongelmaa. Ratkaistakseen ongelman dispositionalistin tulisi selittää, kuinka on mahdollista, että äärellinen puhuja voisi omata disposition käyttää jotain termiä äärettömässä määrässä tapauksia määrätyllä tavalla. Monet dispositionalistit esittävät, että ratkaisu löytyy niin kutsutuista ceteris paribus -ehdoista, joita vastaan Martin Kusch on argumentoinut. Jatkan Kuschin kritiikkiä ja osoitan ceteris paribus -strategian (...) keskeiset ongelmat, minkä lisäksi vastaan myös kahteen näistä ehdoista riippumattomaan dispositionalistiseen strategiaan. (shrink)

Lääketieteellisten teknologioiden kehitys voi tulevaisuudessa johtaa siihen, että ihmisten elinikä voidaan moninkertaistaa. Eri filosofisista lähtökohdista tällaisen toiminnan toivottavuuteen voidaan suhtautua eri tavoin. Jonathan Glover ja John Harris ovat tervehtineet mahdollisuutta ilolla ja suositelleet pyrkimistä sen toteuttamiseen. Enemmän elämää on heidän mielestään parempi kuin vähemmän, eikä asiaa tarvitse sen kummemmin monimutkaistaa. Leon Kass ja Jürgen Habermas ovat puolestaan torjuneet ajatuksen kauhistuneina. Elämämme arvo ei riipu sen pituudesta, vaan sen annetusta tai lahjana saadusta sisällöstä. Kirjoituksessa teen selkoa näistä kahdesta vastakkaisesta kannasta koskien (...) ”elämän tarkoitusta” ja lisään joukkoon oman tulkintani epikurolaisesta ajattelusta. Viimeksi mainitun mukaan eliniän huomattavasta lisäämisestä ei olisi ihmisille sen paremmin haittaa kuin hyötyäkään. (shrink)

Ajatuksen toimitus on ystävällisesti suonut minulle tilaisuuden vastata Aki Lehtisen ja Kaisa Herneen kirjoituksiin. Vaikka Lehtinen on radikaalimpi sosiaalisen valinnan teorian kriitikko kuin minä, hän on joiltakin osin sitoutunut teorian perusolettamuksiin minua tiukemmin. Käsittelen vastauksessani kolmea näistä. Lisäksi tuon esiin, miksi riippumattomuussääntöä koskevat jatkuvat erimielisyydet eivät nähdäkseni ole vakavin heikkous sosiaalisen valinnan teoriassa; kiistanalaisin peruskäsite on pikemminkin sosiaalisen preferenssi- eli paremmuusjärjestyksen käsite. Kommentoin myös lyhyesti Lehtisen tulkintaa utiliteettien maksimoimisesta. Kaisa Herne tarkastelee omassa esityksessään äänestyssääntöjen valintaa. John Lockea seuraten, päätöksentekijöiden velvollisuus (...) on valita oikeudenmukaisin mahdollinen vaalijärjestelmä. Mahdollisia keskenään yhteensopimattomia oikeudenmukaisuuskriteerejä on kuitenkin hyvin paljon. Herneen käsittelemä ajatus tietämättömyyden verhon takana tehtävästä valinnasta oikeudenmukaisuuden takaajana on modernin yhteiskuntafilosofian keskeisiä oivalluksia. Hänen selostamansa päätöksentekokokeet osoittavat, että tietämättömyyden verhoa ei tarvitse mieltää vain ajatukselliseksi apuvälineeksi. Vaikka empiiriset deliberaatiokokeet ovat tietyllä tavalla vakuuttavampia kuin pelkät ajatuskokeet, ne nähdäkseni ovat alttiita osin samantyyppisille metodologisille ongelmille, joita lyhyesti esittelen vastauksessani. (shrink)

G. W. Leibnizin mielenfilosofiassa ymmärrykselle on jatkuvasti läsnä erilaisia taipumuksia erilaisiin päämääriin. Nämä taipumukset tai syyt toimia jollakin tavoin saattavat perustua selviin ja tarkkoihin havaintoihin ja olla tiedostettuja ennakkotahtomuksia. Näiden lisäksi mielessämme on epälukuinen määrä epäselviin havaintoihin perustuvia tiedostamattomia ja hetkittäisiä passioita, oikkuja tai hurahduksia. Kun henkilö ryhtyy harkitsemaan toimintaansa, nämä erilaiset taipumukset ja ennakkotahtomukset alkavat ottaa mittaa toisistaan. Prosessin tuloksena on lopullinen tahtomus tai riittävä syy. Kun ymmärrys on muodostanut suosituksen, tahto seuraa Leibnizin mukaan sitä ja toteuttaa ao. toiminnan. (...) -/- Ideaalitapauksessa ymmärryksen suositus on optimi näistä eri suuntiin johtavista syistä. Tavallisesti kyseessä on kuitenkin kompromissi, joka johtuu epäselvien havaintojen häiritsevästä vaikutuksesta harkintaan. Mitä paremmin ymmärrys toimii ja mitä tarkempia havainnot ovat, sen parempi on ymmärryksen toimintasuositus ja sita vahvemmalla ovat selvän ja tarkan joukkue epäselvän joukkuetta vastaan. Kuvaan esitelmässäni ylläolevan tilanteen ja tarkastelen tapoja, jolla agentti voi vaikuttaa toimintaansa. Vertailen myös pikaisesti Hobbesin ja Leibnizin näkemyksiä riittävästä syystä. (shrink)

Artikkeli on kommentaari Elisa Aaltolan teoksesta Varieties of Empathy – Moral Psychology and Animal Ethics, joka käsittelee erilaisia empatian muotoja sekä niiden moraalisia ansioita ja rajoituksia etiikassa, erityisesti suhtautumisessa eläimiin. Totean aluksi olevani Aaltolan kanssa samaa mieltä teoksen pääasioista, ja keskityn kommenteissani kahteen sivuteemaan: kognitiivisen empatian moraaliseen statukseen ja reflektiivisen empatian sisältöön. Kognitiivisen empatian osalta pohdin ovatko narsistisista tai psykopaattisista persoonallisuushäiriöistä kärsivät henkilöt parhaita esimerkkejä affektiivisen empatian puutteen moraalisista vaikutuksista. Ehdotan että kognitiivisen empatian moraalista statusta voisi tutkia myös sellaisilla henkilöillä, (...) joiden hoidossa käytetään beetasalpaajia, jotka heikentävät tunteisiin kuuluvaa kehollista aktivaatiota ja siten oletettavasti myös affektiivista empatiaa. Reflektiivisen empatian osalta pohdin tarkkaavaisuuden roolia kriittisessä reflektiossa. Aaltola erittelee tarkkaavaisuutta mindfulness-ajattelun sekä Iris Murdochin ja Simone Weilin filosofioiden avulla. Tarkkaavaisuuteen myös kuuluu kriittinen näkökulma, sillä sen tarkoitus on paljastaa ja oikaista epäjohdonmukaisuudesta, puutteellisesta tiedosta tai ymmärryksestä tai puolueellisuudesta johtuvia virheitä empaattisessa suhtautumisessa muihin eläimiin ja ihmisiin. Totean, että Aaltolan esitys jättää kuitenkin avoimeksi, mistä tällainen kriittisen arvioinnin ja eettisen kultivoinnin näkökulma nousee, jos tarkkaavaisuus ei ole luonteeltaan analyyttista eikä ensisijaisesti rationaalistakaan. Näistä huomautuksista huolimatta suosittelen Aaltolan teosta kaikille empatiasta ja etiikasta kiinnostuneille. (shrink)